keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Zugspitze



Käväistiin tuossa elokuun lopulla Zugspitzellä eli Saksan korkeimmalla vuorella. Sissireissuna vedettiin ensin 8 tunnin junamatka Münchenin kautta Garmisch-Partenkircheniin...


Nätti ku sika pienenä


Ai niin täällä oli vissiin joskus jotkut kisat ja mäkihyppyäki... ;)


Isojen kaljapullojen (2 l) kotimailla

Siellä yövyimme yhden yön Bead & Breakfast -tyyppisessä vierasmajassa. Huoneen parvekkeelta ei ollut ollenkaan huonommat näkymät:



Sieltä sitten yhden yöpymisen jälkeen matkaan hopea. Säähän oli mitä mainioin toki koko edellisen päivän ja puoleen päivään saakka (eli n. 2 h siitä kun oltiin lähdetty. Hyvillä mielin siis kohti ensin Partnachklammin rotkoa, joka oli kyllä aivan mieletön:







Talvella varmaan kans melko cooli jääputouksineen. Sieltä sitten jatkettiin vaelluspolkua kohti Bockhütteä.

Tässähän välillä alkoi toki sataa kaatamalla, mutta mikäs se meitä haittasi, päällähän oli sadevarusteet (not), vettä pitävät housut (farkut) ja hyvät kengät (Äidin vanhat "vaelluskengät") sekä sadeviitta (keltainen, kertakäyttöinen, kamala). Vähän saattoi ottaa siinä vaiheessa päästä kun läpimärät farkut meinasi tippua jalasta mutta eihän tässä läheskään vielä kaikki...


Sukellusviittoma: Wolpertinger

No, Bockhüttellä saatiin sisuksiin sentään lämmintä hernekeittoa punakoiden saksalaisten keskellä (yllättäen ketään ei oikeen huvittanut lähteä rankkasateeseen liikkeelle ja tunnelma oli tiivis). Ja vaihdettiin vaatteita (seuraava askel goretex-vaatteiden aatelistossa: KeKi:n rikkinäiset yövaatteiksi mukaan otetut verkkarit. The epitome of style, me...) sekä yritin saada intoa vaellusta kohtaan heräteltyä ;). Onneksi sade loppui ja seuraavat n tuntia (ajantaju? mikä ajantaju?) oli oikein pirtsakan mukavaa ilmaa. Mielialakin parani siinä sivussa kavutessa kohti Reintalangerhütteä, joka kuitenkin ohitettiin ilman vierailua. Maisemiakin oli matkalla:







Sittenpä alkoikin melkonen kiipeäminen, reilu kilometrin matkalla n. 700 metrin nousu. Ihan en tämmöiseen sopimukseen tiennyt nimeä laittaneeni... Hauskuutta vähensi huomattavasti vielä kengästä puoliksi irronnut pohja, uudelleen alkanut sade ja vielä viimeisellä ponnistuksella nelivedolla kivikkoa pitkin kiivetessä keltainen ihanuussadeviitta jota piti toisella kädellä pitää pois tieltä ettei kiivetessään astuisi sen päälle.


Joo ei se kovin jyrkältä tässä näytä mutta let me tell you, OLI


Vuorilampaat ei ollu kilttejä palleroita vaan yritti hyökätä kimppuun


Tuolta sitä tultiin. Jälleenkään ei näytä että ollaan korkealla mutta OLLAAN


Ehkä maailman parasta vettä!

Huh mikä reissu mutta tulipahan tehtyä, ja Knorrhütte saavutettiin hämärän laskeutuessa (kun lähes kaikki usko ja toivo oli jo menetetty).


Siinä vaiheessa jo suoraan sanottuna vitutti niin rankasti ja satoi ja paleli ja kaikkea niin kuva on Wikipediasta

Seuraavana aamuna oli kauhean kiva herätä tietoon, että rankkasateen on ennustettu jatkuvan 2-3 päivää, että eikun kamat kasaan ja joko huipulle tai alas, mutta sänkyyn ei saa jäädä jähimään, uudet vieraat on tulossa. Marvellous. Eikun kenkä kokoon jeesusteipillä, onneksi yön aikana kuivuneet vaatteet päälle ja sateeseen. Ja ylöspäin. Kuvia ei ole, kun ei millään huvittanut kameraa esille kaivaa siinä ilmassa, eikä siellä mitään nähnyt muutenkaan, joka paikka täynnä pilviä ja sumua... ja vähän ylöspäin mentyä, toki lumi- ja räntäsadetta. Hieman tuli siinä vaiheessa kysyttyä, että onko sitä ihan hullun kun tällaista vapaaehtoisesti tekee, ja tuli löydettyä myös oma turvalaulu, joka alkaa soida päässä siinä vaiheessa kun alkaa todella usko loppua: Mikkihiiri merihädässä! No, kaikeksi onneksi ennustetun 5 tunnin kiipeämisen sijaan matkaan taisi kulua vain pari tuntia, luovutimme sitten SonnAlpin-tasangolla, kun ylöspäinmenossa ei vaan olisi ollut enää mitään järkeä vaakasuoran lumisateen vuoksi, ja olin itse jo siinä vaiheessa niin jäässä (läpimärät farkut muuttuu aika hauskan tönköiksi lumisohjosateessa) plus että jeesusteippituppokin sanoi kengästä sopimuksen irti. Joten ei muuta kun vähän kuivempaa päälle, teetä naamariin, ja junalla alas vuorelta.


Hienot maisemat, eh?



Mainitsinko, että satoi vähän lunta?



Pelastusajoneuvo

Sitten vielä yksi yö Garmischissa voipuneena telkkaria katsellen, päivä Münchenin eläintarhassa ja 8 h junamatka kotia. Kiitti ja kuitti!

Yhteenveto: reissu oli märkä eikä niin vähäluminen. Oltiin tosi ylpeitä itsestämme kun taisteltiin loppuun asti. Hauskaa ei ollut (läheskään) koko aikaa, mutta hieno kokemus kaikenkaikkiaan. Ensi kerralla varusteet kuntoon (kengät jäi Garmischin roskiin) ja ehkä vähän vähemmän pystysuora reitti (voisi itsekin osallistua päätöksentekoon, ettei teutonikuoma valitsisi pisintä ja vaativinta reittiä...saatoim olla vähän äkäinen aiheesta ;)).

Trotz alles: Wanderung macht spass!

3 kommenttia:

  1. Mahtavia kuvia, vaikka voin kyllä uskoa että kaiken aikaa ei tuntunut kovin mahtavalta. Joka tapauksessa siistiä että kestitte loppuun asti!

    VastaaPoista
  2. Tarviiko siellä karttaa vai onko opasteet hyviä ? Menossa kesäkuussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä varmaan kannattaa olla joku reittiopas ainakin sen verran että löytää polun alkuun. Se taisi olla se vaikein osuus. Muuten kyllä opasteita on mukavasti.

      Poista