Tämän ravintolan kokkeina häärivät kolmen aukioloviikkonsa ajan yksi saksalainen michelin-tähden kokki, toinen, joka on ollut kolmen tähden michelin-ravintolassa sous cheffinä ja nyt pyörittää menestynyttä Dos Palillos -ravintolaa täällä Berliinissä sekä marokkolainen niinikään yhden michelin-tähden kokki.
Itse päädyttiin syömään tuon toisen kokin eväitä, ja täytyy sanoa, että vaikka epäilytti, että voiko michelin-tasoisten tyyppien ruoka oikeasti olla niin hyvää että siitä haluaa maksaa itsensä kipeäksi, voin huoletta sanoa että kyllä, voi se olla. Meidän kolmen ruokalajin menu maksoi 39 euroa (michelin-eväiksi melkoisen halpaa siis) ja siihen päälle tilasin vielä 8 euron jälkkärin joka ei kyllä ollut mitenkään superhyvää, mutta se itse menu kyllä olikin sitten sen arvoinen.
Paikka on loihdittu vanhaan kolikkopainoon Mitteen, ja sisäänkäynti oli tosi mielenkiintoinen, pitkiä kolkkoja betonikäytäviä (kynttilöillä valaistuna tietenkin) ja olisi siellä taidettakin ollut seinällä jos olisi jaksanut katsella. Me mentiin kuitenkin suorilla "lämpiöön", johon porukka kokoontui ennen itse ruokailua.
Ilta alkoi Veuve Clicquotin samppanjatarjoilulla, ja kyllähän tuota kallista samppista nyt joi, ihan hyvääkin oli mutta omaan makuun kyllä liika kuivaa.
Alkuruokana tarjoiltiin raikkaita kevätkääryleitä: MISSING BUÔN MA THUOT – THE PEANUT DRAMA IN A RICE PAPER ROLL jotka olivat siis riisipaperista tehtyjä rullia joiden sisällä vihreää currya, pomeloa ja erilaisia vihanneksia. Ja vissiin pähkinääkin nimensä perusteella? Ei se kyllä kauheesti sieltä maistunut. Mutta ihanan raikkaita!
Välikeitto, menun heikoin lenkki, oli kyllä hyvää myös, liemensä ansiosta. Itse keiton ainekset ei nyt niin hirveästi säväyttäneet maullaan: BREAKING UP IN NAM XAM – THE TOFU SCENTS BETRAYAL BEHIND A SHIMEJI’S EAR, eli shimeji-sieniä, kookosta (joka ei kyllä maistunut lainkaan) sekä aasialaisia kikherneitä. Oli siellä sitä pomeloakin taas seassa, liekkö kokin lempihedelmä. Ja tofua. Tarjoilu oli melko omaperäinen: laudalla oli kulhon lisäksi reiässä tököttävä lusikka. Kai se näinkin käy.
Pääruoka räjäyttikin sitten kaikki pankit. Ei mitään järkeä että näin yksinkertainen voi olla näin hyvää! Kastike, joka oli ilmeisesti ehkä joku punaviinipohjainen, oli niin äärettömän maistuvaa että teki meli nuolla lautanen puhtaaksi. Myös liha oli taivaallisen mureaa, eikä savustettu pottumuusikaan yhtään huonoa ollut. Ainut vähän epäilyttävä asia oli punasikuri, joka oli tosi hapanta, sitä ei kyllä kovin paljoa kerralla kannattanut haarukkaan pistää. Minä tykkäsin kyllä siitäkin, mutta Samuli ei niinkään. Annos siis SECRETS IN GUANGXI – THE OX DISCOVERS A POTATO’S PAST, savustettua pottumuusia, häränolkaa ja sitä punasikuria. Lisäksi päällä kruntonkeja ja pieniä pekonin paloja.
Ruokien tulo tietenkin kesti aikansa, mutta silti ruokalajit oli tahditettu sen verran hyvin, ettei kauheasti päässyt pitkästymään. Ravintolassa (ainakaan yläkerrassa, mihin meidät ohjattiin vain kahden hengen seurueena) ei ollut yksittäisiä pöytiä, vaan istuimme sulassa sovussa vieraiden kanssa saman pitkän pöydän ääressä. Ei me nyt tietenkään kenenkään kanssa mitään juteltu (god forbid!), mutta ei nyt ihan liikaa ahdistanutkaan.
Varsinkaan kun välillä saattoi käydä kurkkimassa kokkien työskentelyä. Hauskaa kuhinaa oli, ja itse the master chef valkoisessa takissaan hämmenteli vain välillä patoja ja testasi lihojen lämpöä (mahtavaa, kerrankin liha oli oikeasti *kuumaa* eikä taskulämmintä!). Delegointi siis hanskassa hienosti. Kymmenkunta sous cheffiä siellä hääri sen apuna.
Jälkkäriksi sitten tilasin jotain pähkinäjäädykettä, joka tarjoiltiin kukkaruukun alustautaselta näyttävässä punaisessa astiassa jonkun melko mitäänsanomattoman juusto tms. kakun päältä. Ei kyllä ole jälkkärikokki tämä herra Bernhard Munding. FOREVER IN ANGKOR – THE TANGERINE STAYS IN THE NUTTY JUNGLE ON A MILKY BOAT sisälsi siis pandapähkinäjäätelöä (say what now?), mandariinikompottia, joka oli vissiin se roiskittu kastike, sekä "fried milk skin", joka oli varmaankin se kakku. Sitä en tiedä mitä on pandapähkinät tai paistettu maitonahka/kuori/tjsp mutta olihan se ihan hyvää, ei vaan lähellekään muiden ruokalajien tasoa.
Tarjoilu oli Berliinin mittapuulla huippuluokkaa, eli toisin sanoen sitä oli. Paitsi taas perinteiseen tyyliin tarjoilijat hävisivät maksun koittaessa kuin tuhka tuuleen, ja laskua sai kysellä kolmelta tyypiltä erikseen ennen kuin saatiin vihdoin maksettua. Eihän se ilta halvaksi tullut varsinkaan näin berliiniläisittäin, mutta oli kyllä makeeta käydä kerrankin syömässä silleen *tosi hyvin*.
Illan viihteestä vastasi varsin kelpo gypsie jazz -bändi.
Lisäksi takaosassa oli vielä kauppa, jossa oli ruokakirjoja ja seksileluja, what a great combination. Itse kyllä hokasin vain jännät maskit ja lätsät, seksileluista luin vasta myöhemmin...
Tällaista siis tällä erää. Nyt sitten juhlistamaan M&A:n muuttoa meidän huudseille. Tervetuloa :)
